Reynaldo Hahn (Caracas 1874 – Pariisi 1947) oli kolmevuotias, kun hänen perheensä muutti Venezuelasta Ranskaan. Reynaldon musiikillinen lahjakkuus huomattiin jo varhain: hän pääsi kymmenvuotiaana Pariisin konservatorioon, missä hän opiskeli pianonsoittoa ja säveltämistä mm. Jules Massenet’n, Charles Gounod’n ja Camille Saint-Saënsin johdolla. Vaikka Reynaldo Hahn nuorena osoitti kiinnostusta myös synnyinmaansa musiikkiin, hänestä varttui identiteetiltään vahvasti ranskalainen säveltäjä, salonkilaulaja, musiikkikriitikko, kapellimestari, opettaja ja oopperanjohtaja. 
 

Hahn oli belle époquen Pariisissa hyvin tunnettu hahmo. Aikalaiset kuvailevat häntä hauskaksi, kaunisääniseksi veikoksi, joka keskusteli, lauloi ja soitti kulttuuripiirien salongeissa. Hän oli syvästi kiinnostunut kaikista taiteenlajeista, kuten käy ilmi päiväkirjasta, jota hän kirjoitti läpi elämänsä, sekä kirjeistä, joita hän vaihtoi sydänystävänsä Marcel Proustin kanssa. Vilkkaan ja hohdokkaan kulttuurielämän lisäksi Hahnin henkilöhistoriaa ja muusikonuraa leimasivat sodat: ensimmäisen maailmansodan aikana hän palveli Ranskan armeijassa, ja toinen maailmansota oli juutalaissyntyiselle Hahnille monin tavoin vaikeaa aikaa. 

​

Reynaldo Hahnin monipuolinen sävellystuotanto käsittää mélodie-taidelauluja, oopperoita, operetteja, musiikkinäytelmiä ja baletteja sekä piano-, kamari- ja orkesterimusiikkia. Niistä parhaiten tunnetaan mélodiet, joita on satakunta ja joista rakastetuin lienee Paul Verlainen tekstiin sävelletty L’heure exquise (Ihana hetki). Yksi suosituimpia on myös Si mes vers avaient des ailes (Jos säkeilläni olisi siivet), jonka Hahn sävelsi vain kolmetoistavuotiaana Victor Hugon runoon. Hahnin tyylin tunnusmerkit ovat läsnä jo tässä nuoruuden mélodiessa: pianon keinuvat sävelkulut muodostavat laululle sävykkään ympäristön, joka ikään kuin lainehtii taustalla mutta vähän kerrassaan rikastuu ja syvenee ja ohjailee draaman kaarta. Puheenomaista, melodista laululinjaa ryydittävät yllättävät intervallit ja kadenssit kuin aistilliset tunteenpurkaukset. 
 

Hahnin mielestä sanat ovat laulujen johtotähti, ja hän pyrki musiikissaan puheenomaisuuteen, etsi musiikillisia fraseerauksia ja rytmisiä eleitä, jotka antaisivat sanojen puhua puolestaan. Luentokokoelmassa Du chant… (”Laulusta”; 1920) hän kirjoittaa: ”Laulussa melodia on ylimaallinen elementti, joka antaa sanoille intensiteettiä, voimaa, herkkyyttä, runollisuutta, viehätystä tai vierauden tuntua tavoilla, joita ei voi tyhjentävästi analysoida ja joiden kiistatonta lumoa emme täysin pysty selittämään. Tunteella ja ajatuksella ladatut sanat puolestaan antavat melodialle merkityksen, avaavat sille suoran ja tarkan reitin mieleen ja sydämeen. Kysymykseen, kumpi on hallitsevampi, sana vai sävel, vastaus kuuluu ilman muuta: sana. Niin määrää yhtä lailla terve järki kuin taiteellinen vaistokin.”